2020 – Sumun maa – Maria Pääkkönen

Solo exhibition at Galleria Uusi Kipinä, Lahti FI, 2020. Drawing installation and text. Pencil, ink, charcoal and graphite on translucent paper, drawing paper and Japanese paper, text printed on translucent paper. Photos: Maria Pääkkönen

Katkelma, kudelma, kohtaus. Näkyvän maailman häilyvyys ja parvi vaikeasti pyydystettäviä ajatuksia. Paljon hitaasti kuluvaa aikaa ja kirkas välähdys katoavaa nykyisyyttä. Irrallisia palasia, loputtomasti ei mihinkään sijoittuvia yksityiskohtia ja mielikuvien haurasta liimaa. Kokonaiskuva hämärtyy ja muistin perukoilta karkaavia säikeitä on hankala sitoa yhteen. Muistot tarttuvat vuodenaikoihin ja vuodenajat sulautuvat jatkuvaksi harmaaksi hukkuen lopulta sumuun.

Sumun maa on ote tarinan satunnaisesta kohdasta, eräästä prosessista leikattu jakso, äkillinen alku ja avoin loppu. Näyttelyssä nähtävä installaatio koostuu piirustuksista ja tekstistä.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Taideyhdistys nuorten taiteilijoiden apurahalla sekä Paulon Säätiö.

A fragment, a weave, a sequence. The wavering nature of visible reality and a flock of hard to trap thoughts. A lot of slowly passing time and a bright flash of the fast disappearing now. Disconnected pieces, endless amount of nowhere located details and some frail glue of imagination. The big picture darkens and the threads escaping from the back end of the memory are difficult to tie together. Memories stick to merging seasons forming constant greyness that finally vanishes into the fog.

Sumun maa (Land of fog) is a quotation from a random point of the story, a clip from one process, a sudden begin and an open end. The installation presented in the exhibition consists of drawings and text work.

Thank you for support The Finnish Art Society (Young artist grant) and The Paulo Foundation.

Menneen maailman haalenneet kuvajaiset heijastuvat maassa makaavien
esineiden pinnoilta. Lasinsirpaleita ja sateen mustaamia kiviä sekaisin lakastuneessa
ruohikossa. Mistä lie keskelle metsää päätyneen autonrämän ainoa ehjä ikkuna
kehystää paikoilleen palan harmaana ajelehtivaa taivasta. Konepellin alle on muuttanut
jokin eläin, joka pysyttelee piilossa ruosteisessa majassaan. Kaikkialla helmeilevissä
pisaroissa voi nähdä mittasuhteiltaan vääristyneitä miniatyyreja, teräviä peilikuvia,
mutta liian pieniä, jotta yksityiskohdat erottuisivat.
Niin kuin ilmassa raskaana roikkuva kosteus tiivistyy, niin tiivistyvät kuvatkin
lopulta sanojen ulottumattomiin ja tummien runkojen viidakosta punoutuu vaivihkaa
tiivis kehä, jonka sisäpuolelta mikään ei karkaa enää ulkomaailmaan. Latvusten takaa
lipuu esiin vaimeasti kohiseva sadeverho, joka laahaa perässään sakenevaa sumua.
Tämä on Sumun maa. Katson ympäröivää maisemaa tarkasti, yrittäen tallentaa sen
mieleeni, ennen kuin usva peittää näkyvyyden. Aina kun katsoo, välissä on jotain.
Jotain mikä vääristää, jotain mikä estää näkemästä. Filtteri. Tämä on sumun maailma.
Verhot sulkeutuvat ja pysyvät kiinni.
Hylätyistä tavaroista ja täällä aiemmin olleiden jättämistä jäljistä huokuu painostavaa
läsnäoloa. Tällaisissa paikoissa pelkään jonkun palaavan, yllättävän tutkimasta ja
oleilemasta luvatta. En koske mihinkään, hiivin vain hiljaa tässä kostean epämääräisessä
äänettömyyden kehässä eikä mitään koskaan tapahdu. Luulen vielä muistavani ajan,
jolloin tapahtumat vyöryivät, hiljaisuus särkyi ja täytti taivaan pirstoutuvien kuvien
ilotulituksella. Sen jälkeen ruoho on kasvanut ja kuihtunut moneen kertaan, lukemattomat
sateet pesseet maan ja madot möyrineet multakerrokset sekaisin. On satanut ensilumia,
jotka aina uudelleen hautasivat maiseman, pyyhkivät pois kuluneen vuoden piirrokset ja
palauttivat kaiken alkutilaan. Mielikuvissa vain harvat talventörröttäjät jaksavat pistää
esiin lumipeitteen unettavan painon alta, ja niissä roikkuvat päät ylösalaisin villiintyneet
talitiaiset titityytään kilpaa toitottaen, uutta kevättä ja kaiken paljastumista enteillen.
Tänä talvena lunta ei satanut. Mustarastas laulaa tammikuun iltapäivän hämärässä,
ja silmät ainaisesta sumuun tarkentamisesta väsyneinäkin tiedän, ettei mikään oikeasti ole
pysähtynyt. Valo vähenee, ja lisääntyy jälleen, vaikka tasaiseen harmaaseen on helppo
uskoa ja sen vangiksi huomaamatta jäädä. Sinne harmauteen sijoittuu Sumun maa, karttaan
merkitsemätön, unohduksen ja ikuisten menneisyyden talvien maa, jonka usvaverhoja
tämän kevään tuuli jo riuhtoo auki.

Text work exists only in Finnish at the moment.

Like this: